Siargaon ranta

16.11.2018


Määränpäänä Siargao
Olemme löytäneet tiemme Filippiinien arkipelagoon, Cebun täyteen pakattuun suurkaupunkiin. On kuumankostea ilta, kun saavumme kymmenien kylttien taakse piiloutuvan rähjäisen hostellin eteen. Ovensuuta vartioi reilusti eläkeikänsä ylittänyt pappa jättimäinen revolveri vyötäröllään. Mietimme hetken, mikä mesta me ollaan oikein varattu? Heitetään kuitenkin kamat sisään ja pian olemmekin jo Cebu Cityn maanisilla kaduilla metsästämässä iltamuonaa.

Katuruoka tarjonnasta ei tunnu löytyvän muuta kuin elävältä keitettyä ankan sikiötä, ja kun viimein löydämme maissia myyvän herttaisen oloisen mummon, osoittautuu hän älytöntä ylihintaa pyytäväksi salakavalaksi valkoisten riistäjäksi. Käännymme ympäri. Jollibee? Talo täynnä. Näyttää pikaruokalalta. Tämä ei voi mennä pieleen, joten asetumme jonon perälle. Myyjiä on kolmen kassapisteen ympärillä lähemmäs kymmentä, kuittikoneet sylkevät ulos kirjaimellisesti metrikaupalla paperia ja kaikki tuntuvat tuijottavan suuria valkoisia kehojamme ohitellessaan meitä ilmekään värähtämättä.



On meidän vuoro. Puklaamme paineen alla tilauksemme ulos: “Burger Steak, Jollibee Yumburger, Jolly Spaghetti, please.” Vatsalaukku huutaa jo hoosiannaa, kun haemme annokset tiskiltä. Kouraamme työnnetään lasten kesteille sopivat värikkäät muovilautaset.

Spagetti: pieni kauhallinen pastaa, jonka päälle on valutettu tomaattikastiketta epämääräisten lihahiutaleiden kera.

Burger Steak: Ällömpää kuin Palmian ällöimmät kouluruoat aikoinaan.

Hamppari: Niin vähän aineksia, kun purilaisessa voi vaan olla sen ollakseen purilainen. Eikä makukaan nystyröitä pahemmin hiero.

Onneksi kadulta onnistumme nappaamaan vielä mukaan parit mangot myyjän suositteleman herkkutahnan maustamana. Kuinka ollakkaan, herkkutahna osoittautuu äyriäismössöksi ja mangot ovat kirpeämpiä kuin sitruuna. Suuta kirvelee. Käperrymme kylmän ja karhean peittomme alle. Ei mennyt ensimmäinen ilta ihan niin kuin Strömsössä.



Seuraavana iltapäivänä on aika jatkaa matkaa kohti määränpäätämme. Suuntana on Siargao, pisaran muotoinen pläntti maata suojaamattomana Tyyneltä Valtamereltä Filippiinien itäreunalla. Matkan taitamme meriteitse (reittiä Cebu - Surigao - Siargao) paikallisten tavoin, joten valumme satama-alueelle.

“Two tickets.”
“Economy?”
“Yes.”
“825 peso per person.”

Satama-alue on hektinen. Kymmenet rekat, traktorit ja trukit sinkoilevat sikin sokin kuskaten tarvikkeita laivoihin, vessaharjoista eläviin kananpoikiin. Meidät ohjataan linja-autoon, joka pudottelee matkustajia suuriin, (n. 800 matkustajan) uudehkoihin laivoihin ympäri satamaa. Näyttää lupaavalta. Lähes kaikki matkustajat ovat jo pudotettu laivoihinsa, kun lähestymme puolta muita pienempää, vanhaa alusta. Toivomme, että ajaisimme ohi. Kuski pysähtyy ja kuuluttaa: “Surigao, go go go!”. Voi vittu.

Laivamme on, Cokaliong M/V Filipinas Dumaguete, 60-luvun alussa rakennettu n. 400 matkustajaa kantava rahtialus. Kiipeämme kannelle, jossa meitä odottaa tämä:

Katetulle kannelle taottu säästöluokan jättimäinen dormi (= massamajoitustila)





On todella kuuma. Pudotamme rinkat likaiselle nahkapatjalle. Torakkasuku kaikkoaa viereisen patjan alle vihastuneena tärähdyksestä. Auringon laskettua moottorit käynnistyvät, ja pian huomaamme sopivaan suuntaan tuullessa pakokaasupilven leijuvan hengitysilmassamme. Puolenyön maissa yritämme saada unenpäästä kiinni, kun ymmärrämme, etteivät viereisen punkan olkikasseissa majailevat kukot aio lopettaa kiekumistaan, eikä katon täyttäviä sadan watin lamppuja aiota sammuttaa. Väsymys ottaa viimein yliotteen.

Heräämme kukkojen infernaaliseen kuorolauluun. Aurinko on noussut taivaanrannan yläpuolelle. Siristämme silmät auki ja näemme sen ensimmäistä kertaa: Filippiinien meren. Aamuauringon säteet heijastelevat pehmeistä aalloista. Lentokalat liitelevät veden pinnan yläpuolella. Horisontissa häämöttää kangastuksen omainen trooppisen saaren siluetti.



16 tunnin laivamatkan päätteeksi telakoidumme Surigaon laituriin. Maksamme pakolliset terminaalimaksut, vilkaisemme "most wanted terrorists" julisteesta ketä on syytä pitää silmällä ja nousemme seuraavaan paattiin. Maisemat muuttuvat yhä kauniimmiksi mitä lähemmäs saaristovaltion itäisintä reunaa livumme. Palmumetsien peittämiä autioita saaria ja koskemattomia valkohiekkaisia rantoja, joiden kristallin kirkkaat rantavedet liukuvärjäytyvät turkoosin kautta tummansiniseen. Fiilis on unenomainen.

Vihdoin perillä. Olemme asettuneet Siargaon pohjoisosaan, jossa meininki on letkeämpää ja elämän rytmi verkkaisempaa. Saaren olemusta dominoivat palmut, banaanipuut ja hyväntuuliset, stressittömät paikalliset. Illan vietämme kaksin tyhjällä rannalla ihaillen Tyynen Valtameren yllä leijuvia auringonlaskun vaaleanpunaisiksi värjäämiä pilviä. Mieli lepää.


Sammi x Pete




Siargaosta: Saari on turistisoitumassa kiihtyvää vauhtia. Eteläosan General Luna täyttää jo “tourist trapin” kriteerit, ja alottelevien surffista näkyy enemmän valkoista lihaa kuin aallonharjaa. Kahden vuoden aikana viikottaiset lennot saarelle ovat kasvaneet seitsemästä kuuteenkymmeneenviiteen, ja International Airporttia kaavaillaan rakennettavaksi. Rukoilkaamme siis, että kaavauudistus ei mene läpi ja kasvua muutenkin säädeltäisiin. Muuten Siargaolle käy kuten Boracaylle, jonka infrastruktuuri ei kestänyt massaturismin tsunamia.

JÄTÄ KOMMENTTI:

Täytä oikea sähköpostiosoite!